Suomalaiset harmaantuvat ennätysvauhtia

Väestö ikääntyy Suomessa Italian lisäksi Euroopan Unionin maista nopeimmin.
Samalla terveyspalvelujen tarve kasvaa 65-ikävuoden jälkeen. Stakesin tuoreet
selvitykset osoittavat kuitenkin, ettei ikääntymisestä johtuva palvelutarpeen
kasvu olisi niin suurta kuin on luultu. Elinikä pitenee mutta niiden vuosien
lukumäärä, jolloin palveluja tarvitaan todella paljon ei ilmeisesti
lisäännykään. Palvelutarpeen huippu ajoittuu kahteen viimeiseen ihmiselämän
vuoteen ja terveydenhuollon kohdalla viimeisiin elinkuukausiin. Silloin
erityisesti erikoissairaanhoidon kalleimpien hoitojen käyttö lisääntyy.
Tunnettua on sekin, että mitä koulutetumpaa alueen väestö on, sen vaativampia
ihmiset ovat kunnallisten palvelujen suhteen. Hyvänä esimerkkinä tästä on
esimerkiksi se, että syövän hoidon kustannukset Helsingin seudulla ovat
selvästi korkeammat kuin maan muissa osissa. Näyttöä siitä, että syövän
hoitotulokset olisivat pääkaupunkiseudulla paremmat kuin muualla maassa ei
kuitenkaan ole.
OECD:n arvioijat ovat läpivalaisseet tämän vuoden aikana suomalaista
terveydenhuoltoa. Kyseisessä raportissa terveydenhuoltoamme ei ole moitittu
erityisen tehottomaksi. Toiminnan tekninen laatu on hyvä ja kustannukset
alhaiset ja kaiken lisäksi palveluja tuotetaan paljon. Kritisoitavaa löytyy
lääkekustannusten nopeasta kasvusta. Arvioijat ehdottavat, että
lääkekustannusten kustannusvastuusta osa siirrettäisiin terveyskeskuksille niin,
että Kelalta nyt tähän tarkoitukseen menevät varat siirrettäisiin myöskin
terveyskeskuksille. Terveyskeskuslääkäri saisi lääkebudjetin, jonka
toteutumista voitaisiin seurata tarkasti.
Myös suomalaisen erikoissairaanhoidon pirstaleisuuteen ja sairaanhoitopiirien
suureen lukumäärään kiinnitetään OECD:n arvioinnissa huomiota. Keskittymistä,
verkostoitumista ja työnjakoa perätään. Iloisia voimme olla siitä, että
terveydenhuoltomme ikuisuusongelma, jonottaminen näyttää hoitotakuun ansiosta
helpottuvan. Hoitotakuu on jo nyt saavutus, jonka merkitystä ei voi aliarvioida.


Kehitettävää terveydenhuollossamme toki riittää edelleen. Tietoteknologia ei
ole optimaalisessa käytössä, päällekkäisiä toimintoja pidetään yllä edelleen
eivätkä prosessit ole vielä loppuun saakka hioutuneet.
Sosiaali- ja terveysministeriössä on haettu tutkimustuloksia, jotka
osoittaisivat tietyntyyppisten toimintatapojen paremmuutta toisiin verrattuna.
Sairaalan optimikoosta on tiedossa se, että yksikön kasvaessa yli 400
sairaansijan kokoiseksi, tehottomuus lisääntyy. Viitteitä löytyy siitäkin, että
alle 200 sairaansijan sairaala on tehottomampi kuin astetta suurempi yksikkö.
Selvää on, että perusterveydenhuollon ja erikoissairaanhoidon tuominen samaan
organisaatioon tuottaa hyötyä.
Onko tutkimustietoa sitten siitä, että joku kuntakoko olisi optimaalinen ?
Kunnallisalan kehittämissäätiön vastikään julkaisemassa kirjassa "Paljonko
verorahoilla saa" palvelutarjonnan kustannussäästöjä arvioidaan
kokonaisnäkökulmasta. Selvää optimaalisen toiminnan kuntakokoa ei tästä
tutkimuksesta voi löytää. Kuntalaisten korkea koulutustaso sen sijaan merkitsi
parempaa ja tehokkaampaa työvoimaa kunnissa ja toisaalta vähemmän aikaa ja
resursseja vaativia asiakkaita. Kustannustehokkuus parani asukkaiden
koulutustason myötä. Kunnan väkiluku sen sijaan oli tässä tutkimuksessa
käänteisessä suhteessa kustannustehokkuuslukuihin. Toisaalta tutkijat
osoittivat, että kunnan väkiluvun pienentyessä tehokkuuden kasvu taittui, jos
asukasluku laski alle 10.000. Suuria kaupunkeja näytti vaivaavan
tehokkuushaitta, joka oli suoraan verrannollinen kaupungin väkilukuun.
Entäpä sitten tilaajien ja tuottajien eriyttäminen terveydenhuollossa ?  Tästä
on kokemuksia eri puolilta maailmaa, muun muassa Uudesta-Seelannista,
Iso-Britanniasta ja Ruotsista. Kaikissa näistä maista on tultu alkuperäisestä
mallista useita askelia taaksepäin. Tilaajien ja tuottajien eriyttäminen ei
lisännytkään kustannustehokkuutta siten, kuin odotettiin.
Tilaaja-tuottajamallissa ei siis voi olla kysymys pelkästään sopimisen
taidoista vaan pitkäjänteisestä ja vastuullisesta erilaisten prosessien
hallinnasta. Hyvinvointipalvelujen järjestämisvastuu säilyy tulevaisuudessakin
suurelta osin julkisella sektorilla. On tärkeää, että julkinen sektori kantaa
vastuuta palvelujen vaikuttavuudesta samalla kun kansalaiset myös itse kantavat
vastuuta omasta hyvinvoinnistaan.

Aila Paloniemi
kansanedustaja ( kesk)
Sosiaali- ja terveysvaliokunnan jäsen