Luonto näytti voimansa, opimmeko mitään? Viime päivät on täyttänyt hämmästys ja kauhu luonnonvoimien näytettyä valtavat voimansa. Kaakkois-Aasian hyökyaallon uhrien määrä on tätä kirjoittaessani ylittänyt jo sadan tuhannen. Katastrofi koskettaa läheltä myös tuhansia suomalaisia. Suru liittää meidät toinen toisiimme, hätä on yhteinen. Olen yrittänyt kuvitella, miltä kerrostalon kokoisen vesimassan alle jäämisen on täytynyt tuntua. Itku on pusertunut silmänurkasta, kun olen miettinyt, mitä uhrien omaisten päässä on liikkunut, kun lomapaikasta on pitänyt lähteä kotiin ilman puolisoa, isää, äitiä taikka pientä lasta.  Sitä kauhua ja ahdistusta ei hyvälläkään mielikuvituksella varustettu yksinkertaisesti pysty käsittämään. Katastrofi ja siitä julkaistut raportit, mukana olleiden haastattelut, viranomaisten lausunnot ja nettikertomukset herättävät monenlaisia ajatuksia. Moni pelastuneista on arvostellut suomalaista virkamieskuntaa ja ministereitä sekä mediaa hitaasta reagoinnista. Itsekin äimistelin ensimmäisiä uutisia tuhoalueilta, niissä kuitattiin lyhyesti suomalaisten olevan turvassa. Kun luonnonmullistuksen kuva koko laajuudessaan alkoi paljastua, myös uutisointi sekä viranomaistoiminta tuntuivat tehostuvan. Ensimmäinen evakuointilento tuhoalueelta kotiin oli suomalaisten järjestämä. Nopeasti myös kansainväliset järjestöt kuten Punainen Risti saivat alueelle kenttäsairaalan. Suomalaisia lääkäreitä ja sairaanhoitajia lähetettiin viivyttelemättä pelastamaan ihmishenkiä myös paikallisiin sairaaloihin. Suomalaiset kadunmiehet ja -naiset avasivat mukisematta kukkaronnyörinsä. Lipaskeräykset ovat jo nyt tuottaneet ennätysmäärän euroja katastrofirahastoihin ja lisää kerätään koko ajan. On ollut lohduttavaa huomata, kuinka katastrofialueilla lomailleet ja vahingoittumattomina selvinneet maanmiehemme ovat jääneet auttamaan luonnonmullistuksen uhreja. Lomansa rankkaan mutta välttämättömään työhön ovat turmasta selvinneiden lisäksi vaihtaneet niin lääkärit, papit kuin pankkiiritkin. Sain kuulla esimerkiksi erään varakkaan suomalaisen, paikallisten avulla pelastuneen sijoittajan päättäneen jäädä Thaimaahan niin pitkäksi aikaa, että hän saa koottua auttajilleen varat uusiin taloihin tuhoutuneiden tilalle! Erityisen merkillepantavaa on ollut katastrofialueilla asuvien, itsekin kaiken menettäneiden köyhien aasialaisten auttamistahto. Olemme saaneet kuulla lukuisten suomalaisten suusta, kuinka heidän henkensä pelastukseksi koitui paikallisten ihmisten neuvokkuus ja sisäänrakennettu itsestään selvä tahto auttaa hädässä olevaa. Hätä ei todellakaan lue ihonväriä, kansallisuutta, uskontoa taikka sosiaalista asemaa. Aasian hyökyaalto ja sen seuraukset eivät häviä muististamme ihan vähään aikaan. Syy on yksinkertaisesti se, että mukaan onnettomuuteen joutui niin paljon länsimaalaisia, myös suomalaisia. Voisimmeko oppia tästä, voisiko kansainvälinen solidaarisuus yltää myös niihin katastrofeihin, joita ihmiset eri puolilla maailmaa kokevat joka päivä?  Kuinka moni meistä toimii esimerkiksi maailman lasten auttamiseksi? Menetämme joka vuosi 2-3 miljoonaa lasta niinkin helposti hoidettavaan sairauteen kuin ripuliin. Monien Afrikan ja Aasian maiden lapsista valtaosa kärsii aliravitsemuksesta, jonka seurauksena heidän normaali kasvunsa ja kehityksensä vaurioituu pysyvästi. Miljoonia lapsia pakotetaan tänäkin päivänä prostituutioon, sotilaiksi taikka orjiksi tehtaisiin ja rikkaiden plantaaseille. Mitä julminta kansanmurhaa harjoitetaan parhaillaan kaikessa rauhassa esimerkiksi Sudanin Darfurissa. Käsittämättömien julmuuksien viattomat uhrit ovat valtaosin naisia ja lapsia. Unohdettuja sotia käydään edelleen ympäri maailmaa, otsikot eivät enää huuda esimerkiksi Tsetsenian tragediasta. Hämmentyneet ajatukseni sekoittuivat entisestään, kun sain puhelun eläkkeellä olevalta terveydenhoitoalan ammattilaiselta. Hän yritti pukea sanoiksi oman hätänsä. Miksemme herää auttamaan lähimmäistä joka päivä, myös omassa lähiympäristössämme. Joka toinen päivä joku vanhuksistamme tekee itsemurhan. Syynä on hyvin usein yksinäisyys. Terveydenhuoltomme ja palvelurakenteemme ovat kansainvälisestikin arvioiden hyvällä tasolla, vain ihminen tässä järjestelmässä tahtoo kadota. Mikään järjestelmä ei missään olosuhteissa kuitenkaan korvaa ihmistä, kuuntelevia korvia, lämmintä läsnäoloa ja vilpitöntä apua, silloin kun sitä tarvitaan. Miksi itse kukin meistä ei voisi olla jollekulle lähimmäinen joka päivä? Aila Paloniemi kansanedustaja Keskustan eduskuntaryhmän 1. varapuheenjohtaja