Kolumni Viiden kunnan sanomat 21

Sata vuotta sitten syksyllä Suomen kansanedustuslaitos eli historiallisia hetkiä. Venäjän sisäpoliittinen kuohunta oli heijastunut Suomeen ja maahamme sieltä levinnyt poliittinen levottomuus suurlakkoineen loi pohjan radikaalille eduskuntauudistukselle.

Vuonna 1906 Suomen 1600-luvulta periytyvä nelisäätyinen valtiopäivälaitos korvattiin silloisen Euroopan kansanvaltaisimmalla yksikamarisella eduskunnalla.Lokakuun ensimmäisenä päivänä 1906 voimaantulleen valtiopäiväjärjestyksen mukaan maassamme oli yleinen ja yhtäläinen äänioikeus. Uudistuksen myötä äänioikeutettujen lukumäärä kymmenkertaistui nousten noin 1,2 miljoonaan.

Säätyvaltiopäivien aikaan valtaosa kansasta oli ollut äänioikeutta vailla. Aateliston lisäksi äänioikeus oli vain papistolla, porvaristolla ja talonpojilla.

Äänioikeutta vailla olivat kaikki ne miehet, jotka syntyperänsä, varallisuutensa tai yhteiskunnallisen asemansa puolesta eivät kuuluneet mihinkään neljästä valtiosäädystä sekä kaikki naiset säätyyn, ikään ja varallisuuteen katsomatta. Uudistuksen myötä naiset saivat äänioikeuden ja tulivat vaalikelpoisiksi valtiollisissa vaaleissa - ensimmäisinä Euroopassa.

Suomalaisilla naisilla on siis tänä vuonna aivan erityinen syy ja peruste juhlaan.

Sadan vuoden takaiseen eduskuntaan valitut naiset edustivat eri ammattiryhmiä piioista tehdastyöläisiin, emännistä ylioppilaisiin, opettajiin ja koulunjohtajattariin. Naiskansanedustajat tekivät ahkerasti aloitteita ja osallistuivat voimakkaasti yhteiskunnalliseen keskusteluun. Yli puolet naisten tekemistä aloitteista koski naisten ja lasten asemaa. Sosiaali- ja koulutuskysymyksistä oltiin huolissaan yli puoluerajojen. Myös vanhusten ja mielenterveyspotilaiden asemasta ja turvattomuudesta sekä mm. asuntojen huonokuntoisuudesta, juopottelusta ja haureudesta kannettiin yhteistä huolta.

Uusia lakeja saatiin aluksi hyväksyttyä niukasti, mutta kun katsotaan sata vuotta taaksepäin, monet silloisten naiskansanedustajien esiin nostamista asioista on toteutunut myöhemmin.

Naiset olivat arjen asiantuntijoita ja tunsivat sosiaaliset epäkohdat varsin hyvin. Näin on myös tänä päivänä. Naisten yhteisiä aloitteita yli puoluerajojen ensimmäisessä yksikamarisessa eduskunnassa tehtiin vain kaksi. Toinen aloite koski naisten katurauhan turvaamista ja toinen käsitteli kouluruokailun järjestämistä. Kieltolakia naiset kannattivat puoluetaustasta riippumatta.

Naiset ovat toimineet yhteisten asioiden hyväksi omista puolueistaan ja ryhmittymistään käsin, erillisestä naispuolueesta emme ole innostuneet vielä tänäkään päivänä. Vuonna 1991 perustettiin Eduskunnan naisverkosto, jonka tavoitteena on edistää tasa-arvoa ja tuoda naisnäkökulmaa lainvalmisteluun.

Suomea pidetään tasa-arvon mallimaana. Tasa-arvo ei ole kuitenkaan vielä toteutunut meillä Suomessakaan. Nykyinen hallitus kirjasi laajimmat ja konkreettisimmat tavoitteet kuin mikään aikaisempi hallitus naisten ja miesten tasa-arvon saavuttamiseksi työelämässä. Samapalkkaisuuden toteuttaminen, työn ja perheen yhteensovittaminen sekä vanhemmuuden kustannusten tasaaminen nykyistä enemmän ovat niitä tavoitteita, joiden puolesta teemme voimakkaasti työtä.

Juhlavuotenamme meillä on paljon mistä voimme iloita. Sadan vuoden ajan suomalainen demokratia on kestänyt siihen kohdistuneet ulkoiset ja sisäiset uhat. Suomi on edelleen yksi parhaimmista demokratioista maailmassa. Myös EU-politiikkamme tukeutuu hallituksen lisäksi eduskuntaan tavalla, jota monet pitävät esimerkillisinä.

Sosiaalisen pääoman monet komponentit ovat meillä hyvät, suomalaiset luottavat toisiinsa, yhteiskunnan instituutioihin ja demokratian toimivuuteen. Suomessa on vahva kansalaistoiminnan perinne ja maamme on edelleen vapaaehtoistoiminnan kärkimaita maailmassa. Kaikki tämä tietysti antaa erittäin hyvän pohjan kehittää suomalaista demokratiaa.

Huolen aiheitakin on. Monet aktiivista kansalaisuutta osoittavat tunnusluvut ovat laskeneet pitkään. Tämä koskee äänestämistä kunnallisissa ja valtiollisissa vaaleissa, puoluetoimintaan osallistumista ja vaaleilla valittujen instituutioiden arvostusta.

Aivan oma kysymyksensä on nuorten osallistuminen. Laskusuunta on onneksi viime aikoina pysähtynyt, mutta osallistuminen on edelleen liian alhaista. Ongelmana on erityisesti jyrkkä osallistumisen eriarvoisuus. Koululaitoksemme ja koululaisten saavutukset herättävät ihailua, mutta hyvät tulokset eivät koske kansalais- ja demokratiakasvatusta. Kansansivistystyön perinteessäkin kansalais- ja demokratiakasvatus on jäänyt sivuosaan.

Valitettavasti enemmistö suomalaisista kokee, että he eivät voi vaikuttaa yhteiskunnan päätöksentekoon, että edustuksellinen demokratia ei koske heitä.

Yksi tämän hallituksen politiikkaohjelmista, Kansalaisvaikuttamisen politiikkaohjelma on pitkästä aikaa vakava yritys tarttua asiaan ja lisätä kansalaisvaikuttamisen mahdollisuuksia Suomessa. Olennaista on aloittaa kansalaiskasvatuksen uudistamisesta. Sen keskeiset osat liittyvät opettajankoulutukseen, yhteisölliseen kouluun, oppilaskuntatoimintaan kouluissa, vapaan sivistystyön resurssien lisäämiseen sekä kansalaisten mediataitojen opetuksen tehostamiseen. Uskon, että nämä ponnistukset myös tuottavat tulosta.

kansanedustaja

Suomen keskustan eduskuntaryhmän