Kolumni Viiden kunnan sanomat 21.12.2006

KANSALAISEKSI KASVATTAMISESTA YKKÖSASIA

Opetusministeriön ensi vuoden budjetti painottaa koulutuksellisen ja kulttuurisen tasa-arvon, kilpailukyvyn ja väestön hyvinvoinnin lisäämistä sekä osallistumista. Tavoitteiden saavuttaminen vaatii pitkäjänteistä ja kovaa työtä.
Olen kansalaisvaikuttamisen politiikkaohjelman vetäjän, Seppo Niemelän tavoin huolestunut kansalaisvaikuttamisen tilasta Suomessa. Meillä ei ole läheskään muiden pohjoismaiden tapaan panostettu demokratiaan ja sen edellytyksiin.
Nuori kansalainen -tutkimus vuodelta 1999 jo todistaa, että Suomen nuoret ovat 28 maan vertailun heikoimpia, kun heiltä kysytään tavanomaisen taikka sosiaalisesti vastuullisen kansalaistoiminnan arvostusta taikka kiinnostusta politiikkaan. Tilanne on tuosta vuodesta hiukan tasoittunut. Valmius poliittiseen ryhmätoimintaan on Suomessa jopa pelottavan heikkoa. Vain neljä prosenttia suomalaisista vastasi tätä koskevaan kysymykseen " kyllä" kun luku muualla pohjolassa on keskimäärin 18 prosenttia!

Kansalaiseksi kasvamisen edellytysten luomisen pitäisikin olla julkisen vallan ykkösasioita. Aktiivinen kansalaisuus on melko hyvin sekä koulutusta että aikuiskasvatusta ohjaavassa säädöspohjassa mutta erittäin suuri haaste on siirtää se elävään käytäntöön. Osallistumista ei opita kirjoista, se opitaan osallistumalla. Avainasioiksi nousevatkin oppilaitosten toimintakulttuuri, oppilaskuntatoiminta, kerhotoiminta, yhteistyö järjestöjen kanssa sekä yhteisöllisten oppimismenetelmien muun muassa opintokerhojen kehittäminen. Näillä eväillä myös kouluviihtyvyys paranisi. Sekä opetusministeriössä että opetushallituksessa, jonka johtokunnassa heilutan puheenjohtajan nuijaa, on oivallettu tämä.

Olen esittänyt kansalaistaidon palauttamista oppiaineeksi kouluun. Nykyinen kansalaistaitojen opetus oppilaanohjauksen tunneilla ja vasta yläkoulussa ei mielestäni pysty vastaamaan aktiivisen kansalaisen kasvattamishaasteeseen. Liian monen nuoren kansalais- ja elämänhallintataidot ovat pahasti hukassa. Miten toimitaan yhteiskunnassa, ryhmässä, suhteessa kanssaihmisiin? Kuinka suunnitellaan jatko-opintoja ja elämää yleensä? Mistä saan apua opiskelupulmiin? Kaikki tämä vaatii perusteellisempaa opastusta.
Myös taito- ja taideaineiden sekä taidekasvatuksen roolin vahvistamista jo varhaiskasvatuksessa sekä peruskoulussa pidän äärimmäisen tärkeänä. Se on tärkeää paitsi oppimisen, myös onnistumisen kokemusten näkökulmasta. Jokaisen on voitava pärjätä jossain aineessa. Pelkkä mekaaninen teorian kaataminen koululaisen päähän ilman mielikuvaoppimisen mahdollisuutta ei johda hyvään lopputulokseen. Oppiaineiden yhteistyötä on myös voitava lisätä. Siihen olisi mahdollisuuksia jo nyt, jos vain haluttaisiin. Esimerkiksi historiaa oppisi paremmin, kun siihen yhdistettäisiin taide- ja taitoaineita, kuvaamataitoa, musiikkia ja käsitöitä.

Sain olla laatimassa Suomeen luovuusstrategiaa, "Yksitoista askelta luovaan Suomeen" yhdessä professori Kari Uusikylän kanssa. Hänen mukaansa kovia arvoja ja bisnestrendikästä ajattelua työnnetään yhä enemmän kouluihinkin. Samaan aikaan tehokkuusvaatimukset näkyvät jo lasten ja nuorten psyykkisten sairauksien lisääntymisenä. Myös tunnollisimmat opettajat uupuvat. Pitää vihdoin ymmärtää, että kaikki eivät kykene osoittamaan pätevyyttään samalla tavalla eikä saman aikataulun mukaisesti.

Aila Paloniemi
Keskustan eduskuntaryhmän 1. varapj
Opetushallituksen johtokunnan pj
www.ailapaloniemi.net