Keskisuomalainen 24.1.2010
MIHIN KATOSI VANHEMMUUS?

Koululuokallinen tyttöjä ja poikia on kokoontunut luokkaan toivottamaan toisilleen ja opettajalleen hyvää joulua. Useimmilla lapsilla on mukana ainakin toinen vanhemmista. Pieni poika seisoo tiukasti ja totisesti toisten joukossa erityisopettajansa kanssa. Vanhempia ei näy.

Opettaja ojentaa jokaiselle askartelemansa joulukortin. Sen pohjana on lapsen oma kuva. Kun yksinäisen pojan vuoro tulee, hän ei hymyile, ei kiitä, vaan rutistaa korttinsa pieneksi palloksi.
Pala nousee kurkkuun, kun kuulen tämän nykyajan ”joulutarinan”. Näinkö mitättömäksi ja arvottomaksi jo kahdeksanvuotias tuntee itsensä? Missä ovat pojan vanhemmat? Mitä poika on jo joutunut kestämään? Onko hänellä toivoa?

Kadonnut aikuisuus ja aikuismaisen vastuunsa kieltävä vanhemmuus on tutkimusprofessori Tommi Hoikkalan mukaan syy ja juuri moniin nykypäivän kasvatus- ja mielestäni myös terveen kasvamisen ongelmiin. Jos ongelmiin halutaan puuttua, on uskallettava arvioida, millainen on lasten ja nuorten kasvuyhteisö ja millainen kokonaisuus syntyy kasvuyhteisöjen ketjusta.

Hoikkala ei ole ainoa, joka näkee lasten ja nuorten kasvuyhteisöille tapahtuneen jotain dramaattista. Ketjut perheiden, naapureiden, sukulaisten, koulujen ja harrastuspiirien välillä ovat katkeilleet, eikä monella näytä olevan muuta vaihtoehtoa kuin alituinen kilpaileminen, menestyminen ja pärjääminen. Millaisen kasvuyhteisön koulu tässä hullunmyllyssä tarjoaa? Aika lailla kilpailuun, pärjäämiseen ja menestymiseen perustuvan yhteisön, josta heikot ja erilaiset väistämättä putoavat. Tuloksena on hurja määrä käyttäytymis- ja keskittymishäiriöisiä, oppimisvaikeuksista kärsiviä ja uupuneita oppilaita. Tätä eivät halua oppilaat, eivätkä opettajat emmekä me vanhemmat. Eikö siis olisi korkea aika muuttaa koulutusjärjestelmää sisältä päin, madaltaa aivan liian korkealle hilattua vaatimusten rimaa ja lähteä rakentamaan koulupäivää jokaisen oppilaan vahvuuksista käsin.

”Isän kasvatusopin” kirjoittanut professori Juha T. Hakala riemastuttaa vaatimalla takaisin hidasta lapsuutta. Hakalan oma lapsuus 60-70-lukujen Torniossa oli juuri sellainen, välillä kuolettavan tylsä mutta kasvattava. Allekirjoitan Hakalan ajatuksen siitä, että hitaus on hienoa. Että ” hitauden eläminen edellyttää rohkeutta, sillä se pakottaa meidät tarttumaan hetkeen ja arvottamaan tekemisiämme ”.

Tylsä mutta myös toimelias arki kasvatti meitä muitakin 50-luvun lopun ja 60-luvun alun maalaislapsia. Työhön opetettiin jo lapsesta. Muistan ajatelleeni, että olin jo iso tyttö, kun käteni ylettyivät pesuvatiin, jossa hankasin yksitoistahenkisen huushollin astiat ilman että tuolin päälle olisi enää tarvinnut nostaa jakkaraa.
Hitaat hetket jäivät minunkin lapsuudestani mieleen parhaiten. Muistan kuuman kesäpäivän, jolloin heittäydyin selälleni heinikkoon ihastelemaan pilviä ötököiden suristessa ympärillä. Kukaan ei pakottanut mihinkään. Mieleeni on elävästi jäänyt lauantai-iltojen rauha saunan jälkeen kun koko perhe keskittyi juomaan teetä ja kuuntelemaan radiosta Kankkulan kaivoa, joka oli silloin ”must”.

Nykyajan nuoret joutuvat elämään sellaisen viriketulvan keskellä, että heidän on vaikea keskittyä  saatikka kestää hitaasti soljuvia hetkiä. Monelle on vaikeaa vain olla.

Juha T. Hakala sanoo viisaasti, että  vanhemmuuden tärkein tehtävä on tarjota lapselle hänen lapsuutensa. Ja vaikka elämme kuinka modernissa yhteiskunnassa, ihmisen kasvaminen vie edelleen yhtä pitkän ajan kuin se vei tuhansia vuosia sitten. Antakaamme siihen mahdollisuus.

Aseman Lapset listasi nuorten omia mielipiteitä hyvinvoinnin ja mielenterveyden edistämiseksi. Tärkeimmiksi nousivat hyvät sosiaaliset suhteet, perhe, ystävät ja läheiset, jotka välittivät aidosti. Tuliko yllätyksenä?  

Aila Paloniemi
kansanedustaja ( kesk)
Jyväskylä