KUNTIEN ON VIHDOIN VOITAVA KESKITTYÄ OLENNAISEEN  
 
Kunta- ja palvelurakenneuudistuksen keskeisin tavoite on parantaa tuottavuutta ja hillitä kuntien menojen kasvua. Noin kolmen vuoden työllä kunnissa ei näihin tavoitteisiin ole vielä päästy, koska yhteistoiminta-alueiden rakentaminen on vienyt paljon aikaa. Jotta välttämättömään lopputulokseen päästäisiin pidemmällä aikavälillä, kannattaisi kunnille, viranhaltijoille ja luottamushenkilöille vihdoin antaa työrauha ja mahdollisuus keskittyä olennaiseen. 
 
Monet kuntapäättäjät ovat olleet ihmeissään valtiovallan tempoilevasta tavasta ohjata Paras-hankkeen puitelakia ja siihen olennaisesti liittyvää terveydenhuollon uudistamista. Kun 20 000 asukkaan yhteistoiminta-alueita alettiin synnyttää, kunnille luvattiin, ettei vaatimuksia lisätä kesken juoksun. Näin kuitenkin tehtiin ja epäilen, että tehdään vastakin.
 
Ensiksikin vaatimus koko sosiaalitoimen liittämisestä (päivähoitoa lukuun ottamatta) osaksi terveydenhoitoa tuli monelle kunnalle yllätyksenä. Kunnissa ihmeteltiin, mihin suuntaan nyt pitää lähteä ja oliko työ, jota yhteistoiminta-alueiden luomisessa oltiin päät punaisina tehty, turhaa. Ihmeteltiin, muuttuuko lainsäädäntö jo ennen kuin entisestä ehtii muste kuivua.
 
Erilaisia terveydenhuollon järjestämisen malleja oli välillä ilma sakeanaan. Koordinaatio ja yhteinen sävel asiaa hoitavien ministeriöiden välillä puuttui, vaikka kyseessä ovat aivan keskeisesti suomalaista yhteiskuntaa ja kansalaisia koskevat pitkän tähtäimen uudistukset. Ilmeisesti sosiaali- ja terveysministeriössä ollaan kaavailemassa jo uutta vaatimusta kuntakentälle; 20 000:n asukkaan järjestämisalueet eivät riittäisikään, vaan väestöpohjavaatimus oltaisiin nostamassa 50 000-60 000 asukkaaseen. 
Kokoomus ja SDP ovat jo aikaa sitten löytäneet toisensa kuntien vähentämisen kirveslinjalla. Tavoitteena näillä puolueilla on edelleen ns. Risikon mallin mukaiset  50-60 kuntaa Suomen kuntakentälle. 
 
Kuntaliitoksia on tehty paljon, ne eivät tutkimusten mukaan ole kuitenkaan tuottaneet mainittavia säästöjä. Kannattaa muistaa, että kuusi suurinta kaupunkia käyttää kolmasosan kaikkien kuntien menoista, kun sadan pienimmän kunnan osuus kaikista menoista on vain 3 %. Pienten kuntien röykyttäminen ei siis ratkaise kuntakentän kustannusten hillitsemistä. Paljon olennaisempaa olisi, että nimenomaan suuret kunnat saisivat aikaan uusia palvelujen tuottamismalleja ja -rakenteita ja pistäisivät prosessinsa ja tuottavuutensa kuntoon.
 
En usko suuruuden ekonomiaan. Enkä toimi mutu-tuntumalla, vaan luotan tutkittuun tietoon. Tietty kuntakoko ei automaattisesti turvaa hyviä, laadukkaita palveluita kustannustehokkaasti. Eivätkä suuret yksiköt esimerkiksi terveydenhuollossa ilman muuta takaa saumattomia ja edullisia palveluja.

 

Uudesta terveydenhuoltolaista on tulossa tynkälaki. Lain yhteyteen olisi pitänyt ottaa sosiaali- ja terveydenhuollon hallintolaki, ja siinä olisi pitänyt tarkastella myös terveydenhuollon rahoituksen kokonaisuutta. Nyt monikanavainen rahoitusjärjestelmä on aiheuttamassa suuria ongelmia. Tilanne on kaikenväristen hallituskoalitioiden aikana ollut se, että hyvinvoivat ja terveimmät käyttävät paljon terveyspalveluja ja niitä tarjotaan myös heille runsaasti. Vähiten palveluita taas tarjotaan köyhimmille ja sairaimmille. Terveys- ja hyvinvointierot ovat Suomessa kasvaneet koko ajan.
 
Terveyskeskusten parantamiseen pitäisi nyt todella satsata, kuten valtio on satsannut työterveyshuoltoonkin.
Työnantajat maksavat koko terveydenhuollosta vain 3 prosenttia, kun kotitalouksien osuus kaikista  terveydenhuollon kustannuksista nousee 16 prosenttiin. Asiakkaiden omavastuuosuudet ovat Suomessa vanhojen EU-maiden korkeimmat. Esimerkiksi Ranskassa perusterveydenhoito lääkkeineen on asiakkaalle ilmaista, Saksassakin asiakkaat maksavat siitä vain pienen summan.
 
Aila Paloniemi
kansanedustaja ( kesk)
Valtiovarainvaliokunnan kunta- ja terveysjaoston jäsen