Hei kummitäti! Kerronpa sinulle hauskan ja jännittävän tarinan juhannuksen kesäretkestäni. Oli juhannuspäivä kesällä 2008. Olin juuri opetellut ulkoilmaelämän riemuihin kuuden ikätoverini kanssa, olimme päässeet metsälaitumelle viikko sitten. Kuinka ollakaan, iltapäivällä nousi suuren suuri ukonilma ja salama lyödä räiskäytti keskellä tarhaamme. Onneksi kukaan meistä ei ollut aivan kohdalla mutta arvaa että me säikähdettiin! Siinä paniikissa ei paljoa lankoja ja aitoja nähnyt, ei todellakaan! Ryntäsimme suuna päänä aidasta läpi ja suoraan tien yli ja metsään. Minä kun olen pienin porukasta, jäin toisista hieman jälkeen. En nähnyt, minne päin toiset kuusi syöksyivät, kompastelin risuihin ja männynkäpyihin, ja eksyin porukasta. Olin sitten lähtenyt aivan eri suuntaan kuin muut, näin minulle myöhemmin kerrottiin. Emäntäni ja muu talonväki lähti oitis peräämme, kun kuulivat meidän karanneen.
He olivat tarponeet pitkin märkää metsää tuntikausia ja löytäneet nuo kuusi kaveriani, ensin yhden, sitten toisen ja lopulta neljän lauman. Mutta minua he eivät löytäneet! No eipä tietenkään, kun en ollut siellä päinkään missä muut. Emännällä oli ollut suuri suru, kun oli huomannut että pienin oli jäänyt matkasta. Miehet olivat minua vielä illalla etsineet mutta tuloksetta. Seuraava aamu valkeni aurinkoisena ja lämpimänä. Olin viettänyt yöni mäntytaimikossa, noin kilometrin päässä kotoa. Vähän jo pelotti ja harmitti, kotona olisi sentään saanut kunnon ruokaa. Emäntä lähti apujoukkoineen; vanha isäntä ja emäntä, velipoika ja naapurin Pekka, minua etsimään heti aamusta. Neljä tuntia olivat taas talsineet metsää ristiin rastiin, oikein haravoimalla etsineet, mutta eivät löytäneet. Mutta sitten tuli iloinen puhelu vanhalle emännälle; tien päältä soitteli mökkiasiakkaamme ja kyseli, onkohan tämä vasikka täällä tien varressa se teidän kadonnut. Emäntä, vanha emäntä ja Pekka lähtivät oitis minua hakemaan ja löysivätkin melko pian. Mutta minäpä en antanutkaan kiinni! Sen verran minua pelotti se yön yli yksin metsässä olo, että en oikein arvannut luottaa emäntäänikään. Tulin kyllä ihan luo ja haistelin kättä, mutta kiinni en antanut. Silloin emäntä päätti, että nyt tai ei koskaan ja lassosi minut kiinni! Aika komea heitto ja osui ihan nappiin, enpä olisi eukosta uskonut. En minä sitten enää viitsinyt tapella vastaan, kun kotiin päin lähdettiin. Ja oli meillä komea saattue; vanha emäntä ajoi autolla edellä hätävilkut päällä, minä tulin emännän ja Pekan välissä kävellen seuraavana ja perässä ajoi emännän täti omalla autollaan. Onneksi sattui muutama ohikulkija näkemään meidät, ei mennyt ihan hukkaan. Kuva on juuri tuosta iloisesta kotiinpaluustani. Joten loppu hyvin, kaikki hyvin. En aio ihan heti ottaa uusiksi, tässä oli kyllä tälle kesälle jännitystä ihan tarpeeksi. Ja toisekseen, emäntä jätti meidät arestiin navettaan, ainakin toistaiseksi. Kiitokset vaan kovasti apujoukoille, jotka olivat minua emännän ja isännän kanssa etsimässä; Mirjalle, Matille, Jussille ja Pekalle. Ja kuulin, että oli emäntä kummitätiäkin mukaan haikaillut, kun oli hiki päässä metsiä pitkin juossut.. Mukavaa kesän jatkoa, tapaamisiin! terv. Aila-Annikki        ay-lehmävasikka Sirkkamäestä