KAINOJA TOIVEITA, KOVIA KYSYMYKSIÄ

Pötköttelin Vilin, viisi ja puoli vee kanssa sängyssä ja odottelin nukkumattia. "Äiti, arvaa mitä toivoisin, jos saisin", sanoi poika. "No mitä, kysyin uteliaana". "Että olis kesä ja äitillä parempi muisti", kuului kaino toivomus.
Kesän kaipuun ymmärsin heti. Samaa toivoo moni meistä jalkarätin kokoisten räntäläiskien tipahdellessa harmaalta taivaalta. Pitkä pimeys saa auringosta elävän joka talvi masennuksen partaalle. Mutta se äidin muisti. Myönnettävä on, että äidin kovalevy, varsinkin yksinhuoltajaäidin, on välistä tupaten täynnä. Tekemisten ja järjestämisten ja sopimisten ja muistamisten määrä meinaa joskus ylittää ymmärryksen. Olen nykyään tiistaista perjantaihin kansanedustajan hommissa Helsingissä. Perjantai-iltana raahaan kassini rättiväsyneenä kotiosoitteeseen. Viikonvaihteet ovat harvoin kokonaan vapaat, maanantait kuluvat lukuisissa luottamustehtävissä omassa maakunnassa. Myönnettävä on sekin, että vain harvoin kykenee aidosti irrottautumaan tulevan viikon työtehtävistä. Puhelimet soivat.
Tästä kaikesta seuraa tietenkin se, että jälkikasvu saa monesti kuulla tiukan "ein" taikka  pelkkiä ynähdyksiä vastauksiksi kysymyksiinsä.
Jos saisin olla kärpäsenä naapureiden katossa, näkisin, että sama tilanne on monessa muussakin perheessä. Työelämä vaatii entistä enemmän. Ellet suostu, joku toinen suostuu kumminkin. 

Silmiini sattuu erään koululuokan kysymyslista kansanedustajalle. " millainen on kansanedustajalle sopiva työvaate", "mikä oli lempiaineenne koulussa", entä "mikä eläin haluaisitte olla". Eduskunnan miehet protestoivat naisten vaatetuksen vapautta. Montaa mieltä tosin voi olla siitä, sopiiko "roiskeläppä" edustusasuksi sen paremmin kuin reisitaskuhousut, härskeistä rintanapeista puhumattakaan. Kaikkia näitä on eduskunnassa nähty. "Siisti housuasu taikka asiallinen jakku-hame-yhdistelmä, paitsi minulla, jota ei ole siunattu rotusäärillä", kuuluu konservatiivinen vastaukseni. Lempiaineeni oli alaluokilla piirustus, lukiossa äidinkieli. Rakastan suomen kieltä, sen monipuolisuutta, murteita ja vivahteita. Kieli on ajattelun väline, sanotaan. Sitä on tosin vaikea uskoa, kun kuuntelee nykypäivän radiojuontajia. Sitä "sitkujen" ja "mutkujen" ja "totanointen" määrää. Viisikymppisellä menee semmoisesta aika pian hermot. Entäpä eläin, mikä minä olisin. Kysymys on niin visainen, että päätän kysyä Vilin, viisi ja puoli vee mielipidettä. "Lammas", ilmoittaa poikani varmasti. "Siksi kun se on niin pehmeä".

"Äiti, kuka on sitten minun äitini, kun sinä olet kuollut", näin ällistyttävällä kysymyksellä minut yllätettiin männä viikolla. Miten niin kuollut ? "No nii-iin, kun oot kuollut "? Häkellyn ja mutisen jotain epämääräistä sisarestani. Pieni lapsi ymmärtää kuoleman eri tavalla kuin aikuiset, mutta pohtii sitä aivan luontevasti ikäkauteensa sopivasti. Oman poismenonsa poika ilmoittaa täsmällisesti: "Kun minä ja Tuomas ollaan vanhoja pappoja, Tuomas kuolee ensin ja minä siitä viikon päästä ".  Keskustelu kuolemasta päättyy siihen. En uskalla hymyillä, vaikka mieli tekisikin.

Mikään eikä kukaan kasvata niin paljon kuin lapsen kanssa oleminen. Jos äidin taikka isän kovalevy on jatkuvasti liian täynnä, jäävät lapsen oivallukset kuulematta ja noteeraamatta. Jään pohtimaan pienen poikani toivetta äidin paremmasta muistista. Se saisi tulla jo ennen kesää.

Aila Paloniemi
kansanedustaja ( kesk)
Jyväskylä